Leirin kolmas osa saa odottaa koska nyt on viimeiset hetket käsillä ja pakkaamisesta ja panikoinnista on paljon sanottavaa :). Olo on puistattava, eikä kyse ole enää ruokamyrkytyksestä jonka nappasin käydessäni Malesiassa. Nyt kyse on siitä että vapaaehtoistyöni loppuu huomenna. Vaikka tiedossa on matkustamista ja lopulta paluu Suomeen ei siitä ole oikein apua tällä hetkellä. Vaikka kolmeen kuukauteen kuului paljon toimettomuutta, siihen kuului myös perhe-elämää, paljon iloisia hetkiä kymmenien uusien ystävien kanssa sekä paljon ihmeteltävää ja koettavaa. Ennen lähtöä minun kuten monien muidenkin fiilikset noudattavat samaa kaavaa. Noin viikkoa paria ennen lähtöä ei yht äkkiä haluaisikaan lähteä ja tulee kyseenalaistettua omaa valintaa kun asiat kotona olivatkin yhtäkkiä niin hyvin. Ehkäpä nämä tunnelmat siis kuuluvat kotiinpaluushokkiin, mutta omalle kohdalle tätä ei vielä ole sattunut vaikka kotiin on tullut palattua jo Englannista, Itävallasta ja Meksikosta. Ja täytyy sanoa että Thaimaa ei edes vakuuttanut minua samalla tavalla kuin edellämainitut! Tuntuu hurjalta jättää taakseen perhe, jossa on asunut kolme kuukautta. Etenkin kun vasta lähiaikoina kommunikointi on alkanut rullaamaan ja olo on tuntunut kotoisalta. Edelleen vaivaa myös tunne etten saaanut aikaan tarpeeksi ja että jos olisin voinut jäädä olisin vasta nyt alkanut tietää mitä me voisimme tehdä toisin. Vietimme kaksi päivää vapaaehtoisten seminaarissa jossa laadimme SWOT-analyysiä käyttäen kuvauksen projektimme nykytilasta ja tulevaisuuden suunnitelman. Homma on niin alussa että koimme Clairen kanssa jopa pieniä mustasukkaisuuden pistoksia kun kuulimme että joku koordinaattoreista voi mennä vailla ensi viikolla käymään kylän koulussa selvittämässä josko vapaaehtoiset voisivat opettaa siellä englantia. Vähän liian myöhään meille. Tuntuu siis siltä että ei täältä vielä pitäisi lähteä ja jättää kaikkea tätä taakseen. Myös uudet ihanat kaverit ja kaikki hauskat kokoontumiset jatkaa täällä ilman meitä ja se tuntuu omituiselta.
Oma maailma tuntuu niin kaukaiselta! Kaukaisuutta lisää se että pelkään saavani huomattavasti suuremman kulttuurisokin kuin aiemmin palatessani kotiin ja aionkin käyttää aikaani matkustaessani yrittämällä varautua sokkiin. Luulen että minun on vaikeaa palata hiljaiseen Suomeen jossa kaveriporukat ovat pieniä (mutta sitäkin laadukkaampia :)) ja kalenteri täytyy kaivaa esiin jotta pääsee juttelemaan ja tekemään yhdessä. Onneksi Suomessa on kesä jotta ihmiset ovat ulkona jottei tarvitse istua yksin sisällä ;) olen myös onnellinen että en palaa asumaan yksin vaan perheeni kanssa sillä vaikka olen aina tarvinnut oman tilani, en ole kaivannut sitä lähes ollenkaan täällä ja liikaa omaa tilaa voisi olla hämmentävää alussa.
Tavallaan on hyvä että nämä fiilikset tulevat jo nyt jotta minulla on aikaa varautua kulttuurishokkiin, ehkä tuleva pari viikkoa matkustellen Clairen kanssa auttaa myös suurelta osin sen yli ja sen jälkeen minulla on vielä aikaa itsekseni ajatella asiaa kun tieni vie luultavasti Laosiin. Varmaan ainoa kerta kun en ole nauttinut pakkaamisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti